Martti Vuorinen: Kenyér

Leipä

”Tilanne on paha”, Riitta sanoo ja vetää henkeä. ”Kimmon ja Ellin lisäksi irtosanomistarve on kolme henkeä lisää.” Riitta on luottamusmies ja pukeutuu aina mustaan. Hän puhuu matalammalla äänellä kuin yleensä. Istun neukkarin nurkassa ja kuuntelen. Melkein koko firma, johtajat poisluettuna tietenkin, on paikalla. On torstai, kello on varttia yli kymmenen, päässä tuntuu eilen juodut neljä isoa nelostuoppia. Kaivan taskusta purkan. Mietin että Riitta on kova luu ja hyvä työssään.

”Entä johdon bonukset”, kysyy Kari. ”Voidaanko me vaatia niitä luopumaan niistä?” Riitta vastaa, että voidaan ehdottaa, mutta se on johdon henkilökohtainen asia, johon heidän ei tarvitse vastata. Samoin kuin Kimmon ja Ellin irtisanomispaketit. Toimari on neuvotellut ne heidän kanssaan, ja se on heidän henkilökohtainen asiansa.

Kari on ollut vihainen siitä asti, kun YT-neuvottelu alkoi. Hän sanoi ensimmäisessä henkilöstön tapaamisessa, että hän ei aio siirtää kehityskeskusteluaan YT:n jälkeen, vaan aikoo mennä sinne ja tiputtaa sellaisen pommin että ainakin tietävät hänen mielipiteensä. Yritin keventää tunnelmaa sanomalla että toivottavasti vain sanallisen pommin. Mutta Kari ei nauranut, ja hän katsoi minua vähän aikaa jotenkin kovasti, ikään kuin ohitseni, ja näin että hän oli vihainen. Mieleeni tuli ne panttivankeja murhanneet islamistitaistelijat, joista olin sinä aamuna lukenut Hesarin artikkelin.

Ulkona paistaa aurinko, on maaliskuun puoliväli. Katselen neukkarista ulos, aulan isoista ikkunoista tulvii valoa sisään. Tänä talvena ei ole tullut lunta juuri ollenkaan, ja nyt se vähäkin on sulanut pois. Aulan edustalla tien toisella puolella on pieni puistikko, jossa oli vielä pari päivää sitten pieni likainen lumikinos. Nyt sitä ei enää näy. Ilmassa on pölyä, katuja ei ole siivottu vielä, koska saattaahan tulla vielä lunta. Silmät ovat olleet ärtyneet monta päivää, ja nokka valuu. ”Sulla saattaa olla allergia, ne voi alkaa noin vain”, Riitta sanoi eilen, kun kävin keittiössä niistämässä.

”Tosi raskasta”, Anne sanoo. Anne on ollut töissä firmassa kohta 30 vuotta. Hän huokaa ja nostaa kädet silmilleen ja hieroo niitä pitkään. Mietin alkoiko hän itkeä. Kun hän viimein laskee kätensä, näen että ei. Mutta hän näyttää väsyneeltä, harmaalta ja vanhalta.

Vaihdan asentoa, mutta se ei auta. Keinonahkainen tuoli hiostaa pakaroita. Yhteistoimintaneuvottelu. Pohdin sitä sanaa vähän aikaa. En ennen tiennyt, mistä YT oli lyhenne. Mutta nyt tiedän, mitä se tarkoittaa.

”Lähetkö syömään”, Ville kysyy myöhemmin aamupäivällä huoneessani. Mennään vaan, vastaan. Käymme usein nepalilaisessa, vaikka se on vähän liian raskasta lounasruoaksi. Sovimme että menemme salaattipaikkaan.

”Varokaa silmiänne”, Sari sanoo vakavana, kun vedämme aulassa takkeja päälle. ”Sitä ei saa kattoa suoraa, eikä aurinkolasit riitä.” En ymmärrä, mistä hän puhuu. Mutta Ville on kartalla: Vähän puolenpäivän jälkeen tulee auringonpimennys. Viimeinen tilaisuus, seuraavaan on monta sataa vuotta. Tokaisen, että katsotaan mieluummin tämä, en jaksa odottaa niin kauan. Sari, Riitta ja uusi harkkari nauravat. Kari on tullut vessasta, kuulee keskustelun ja nauraa myös. Katson hänen kasvojaan, ja hän vaikuttaa jotenkin rennommalta nyt. Erik kävelee aulaan ja liittyy keskusteluun. ”Katselin viimeksi auringonpimennystä Kouvolan hyppyrimäen tornista 90-luvun alussa, mutta silloin se oli yöllä”, hän sanoo.

”Sanotaan, että eläimet vaikenee usein kun tulee auringonpimennys. Tai käyttäytyy omituisesti”, Erik jatkaa. ”Joo mäkin oon kuullut tosta”, harkkari sanoo. Minna tulee ulko-ovesta ja riisuu takkia päältään. ”Ai niin se auringonpimennys”, hän sanoo itsekseen. Sitten hän tulee mukaan samaan keskusteluun. Seisoskelemme aulassa ikkunoiden edustalla ja yläkerrasta tulee lisää ihmisiä huoneistaan. He tulevat siihen samaan rinkiin. Villellä ja minulla on takit päällä, ollut jo vartin. Mutta ei ole liian kova nälkä, ja tuntuu ihan mukavalta seisoskella aulassa ja jutella. Nicke ja Selma tulevat siihen myös

”Äiti Amma käskee aina pysymään sisällä jos tulee auringonpimennys”, Minna sanoo. ”Sen mielestä sen vaikutus on ihmiselle liian dramaattinen. Astrologit sanoo että kun tää auringonpimennys sattuu yhtä aikaa uuden kuun kanssa, niin se tarkoittaa isoja muutoksia sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla.” Ai jaa, vastaan. Yleisellä tasolla, mietin. En oikein osaa ajatella siitä mitään. Tai ehkä ajattelen että Minna uskoo tuollaiseen. Mutta mikä minä olen toisaalta sanomaan. Luulen, että asioita vain tulee, ja sitten ne otetaan vastaan ja tehdään mitä voidaan. Niin kuin tämä auringonpimennys. Tai YT-neuvottelu, tai se, että huomasin aamulla Liinan koneen hakuhistoriasta, että se on viime päivinä etsinyt kaksiota Espoosta. Joten mistä minä tiedän.

Valo alkaa muuttua, ja siirrymme lähemmäs ikkunaa. En mene enää kotiin tänään, mietin. En mene enää terapeutille, enkä jaksa enää riidellä. Pitäisiköhän käydä Tukholmassa? Moneltakohan Viking Line lähtee tänään? Onkohan ne avanneet jo kansibaarin talven jälkeen? Kuvittelen itseni sinne tuoppi kädessä. Mutta samalla muistan, kun kävimme Liinan kanssa ekaa kertaa risteilyllä. Siitä on viisi tai kuusi vuotta. Oli elokuu ja helle, kävin hakemassa oluen ja Liinalle siiderin. Hän seisoi kaiteen luona ja katseli vanaveden kuohua. Panin juomat pöydälle, kävelin Liinan taakse, ja otin hänet syliin. Titanic, kuiskasin, ja suutelin häntä poskelle. Myöhemmin rakastelimme hytissä, joka oli autokannen alla. Mutta se oli silloin. Liina on lihonut ja jatkuvasti surullinen, ja muutkin asiat ovat toisin.

Kun auringonpimennys alkaa, koko firma on kerääntynyt aulaan. Paitsi johto, joka ei ole paikalla. Valo on omituinen, näyttää kevätillalta, vaikka on oikeastaan talvipäivä, ja alamme kaivaa puhelimia esiin. Joku sanoo, että sitä ei saa katsoa kameran läpi, että sekin voi ehkä vahingoittaa silmiä. Mutta teemme niin silti. Katselen aurinkoa näytön puolen kameran läpi, olkani yli, varmuuden vuoksi selin siihen. Se näyttää ruudulla pieneltä tarkkareunaiselta pallolta, peukalonpään kokoiselta. Minna ja Ville seisovat vieressäni ja katsovat myös, mutta aurinkoon päin kääntyneinä. Tunnen heidät siinä, jotenkin, ja tajuan että olemme tässä kaikki. Seisomme työpaikan aulassa isojen ikkunoiden luona. On torstai ja maaliskuu, täytän tänä vuonna 32. Ja seuraava tilaisuus tulee vasta satojen vuosien päästä.

Ulko-ovi käy ja sisään tulee Kimmo ja Elli ja heidän perässään Johannes. He ovat käyneet nepalilaisessa hakemassa lounasta mukaan. ”Ai kaikki on täällä! Ai että, tosi jännä valo tuolla ulkona”, Elli huudahtaa ja nauraa. Hän nauraa paljon. Muistan, että olin ehkä vähän ihastunut häneen, kun aloitin täällä. Mutta se ei kestänyt kauaa, ja olin silloin jo Liinan kanssa. Ja nyt Elli saa potkut – niin kuin ehkä minäkin. En ehkä näe häntä enää koskaan, mietin. Mutta Elli vaikuttaa kaikesta huolimatta iloiselta ja juttelee kaikkien kanssa ja nauraa. Se tuntuu mukavalta. Toivon hänelle pelkkää hyvää.

Kimmo, Elli ja Johannes menevät ikkunalaudalle availemaan ruokapakettejaan. ”Ai tää on näin iso”, Johannes mutisee. ”Hei haluuks joku tätä naanleipää?” hän kääntyy ja kysyy: ”Ne on laittanu tänne ainakin tuplamäärän. Mä en ainakaan jaksa kaikkea”, hän jatkaa. Harkkari, Minna ja Sari ja pari muuta menevät hakemaan ja Johannes repii heille leivästä isoja paloja. ”Voi miten hyvää leipää, tää on ihan tuoretta”, Minna huudahtaa.

Keittiöstä tulee lisää ihmisiä eväät mukanaan – kellä on salaatti, kellä mikroateria, juustoa, leikkeleitä. Joku avaa sipsipussin ja lähettää sen eteenpäin, seuraavaksi kiertoon lähtee pussillinen sämpylöitä. Joku kantaa aulaan ottimia ja laseja. Otan sämpylän, halkaisen sen sormin, voitelen sen paksusti, ja täytän sen juustolla. Sämpylä on kuohkeaa ja lämmintä, sulaa suussa. ”Nyt on hyvää leipää”, sanon Villelle. Villekin ottaa sämpylän, haukkaa. Vähän ajan päästä hän sulkee silmänsä ja pureskelee pitkään. Kun hän aukaisee silmänsä, hän katsoo minuun päin ja nyökyttelee. ”On kyllä todella hyvää.”

Ulkona pimenee koko ajan, mutta ei kuitenkaan sen näköisesti että olisi tulossa yö. Omituinen valo. Olemme kokoontuneet ikkunalaudan ääreen ja ihailemme sitä. Riitta menee keittiöön ja palaa sieltä syli täynnä pulloja ja tölkkejä, limppareita ja olutta. ”Nämähän on pelkkään neuvottelukäyttöön, niin kuin arvon talousjohtaja meilitse huomautti. No eikö tämä ole neuvottelu tämä YT”, hän hörähtää. Nauramme mukana. Kohta aulaan alkaa tulla hiljaista, syömme hyvällä ruokahalulla ja katselemme ulos auringonpimennyksen erikoista valoa. Jotkut käyvät lattialle istumaan, syövät ja juttelevat hiljaa. Otan toisenkin sämpylän, vähän sipsejä, ja avaan kolatölkin. Tuntuu hyvältä, ja mietin hetken, että voisin soittaa Liinalle. Kunnes muistan. Mutta kun ajattelen Liinaa, muistan hänet sellaisena kuin hän oli siellä risteilyllä, ja lämmin aalto kulkee lävitseni. Ja vaikka päätänkin, etten soita hänelle, se lämmin tunne jää jotenkin olemaan.

Kun kaikki ovat syöneet, hämärä alkaa hitaasti väistyä ja valo palata ennalleen. Mutta jäämme kuitenkin siihen vielä katselemaan ulos – ikään kuin olisimme yhdessä sopineet, että haluamme nähdä tämän kokonaan, tämän auringonpimennyksen. Ruokapaketit ja tyhjät pullot ehtii siivota joskus myöhemmin.

Silloin puistikkoon kävelee resuinen vanha nainen Alkon kassi kädessään. Olen nähnyt hänet siellä ennenkin samassa tummanvihreässä talvitakissa. Hän kaivaa kassista esiin viinipullon ja kolmioleivän ja laskee ne jalkojensa juureen. Hänkin kaivaa taskustaan puhelimen esiin ja kääntää sen ylös aurinkoa päin. Mutta juuri silloin hän huomaa meidät kaikki seisomassa siinä, parinkymmenen metrin päässä, aulan ikkunassa. Ensin hän kurtistaa kulmiaan, mutta virnistää sitten leveän hymyn. Hän katselee meitä pitkään, nostaa puhelimen poikittain kasvojensa eteen ja tähtää pitkään. Salamavalo pilkahtaa. Sitten hän panee puhelimen takaisin taskuun. Hän hymyilee iloisesti ja vilkuttaa meille, ja me hymyilemme ja vilkutamme takaisin.


Martti Vuorinen (s. 1980) on helsinkiläinen säveltäjä, sanoittaja ja musiikkituottaja.

Eszter Sütő (s. 1990) valmistui suomen ja englannin kandidaatiksi Babes-Bolyain yliopistossa Kolozsvárissa ja myöhemmin opiskeli Budapestissa ja Suomessa. Hän on suomen nykyproosan ja -draaman iso fani. Hänen päätutkimusalansa on miehen identiteettikriisin kuvaukset suomalaisessa postmodernissa kirjallisuudessa.

Hozzászólás

Hozzászólás