Johanna Suckman: Fenevad

Peto

Työnsin lastenrattaat ulos apteekista, automaattiovi sulkeutui takanani. Ripustin muovikassin työntöaisan koukkuun ja annoin ostosten heilahdella edestakaisin: laastareita, desifiointiainetta, 30 tabletin säästöpurkki Burana 400:aa sekä pitkän harkinnan jälkeen ostamani uusi kylmägeelipussi.

Rattaiden pyörät rullasivat, 2-vuotiaani tarkkaili lauantai-iltapäivän hiljaista katunäkymää lippalakkinsa uumenista. Pysähdyimme liikennevaloihin odottamaan valon muuttumista. Lapsi katsoi sivukadun suuntaan, osoitti sormellaan ja sanoi: ”Katso äiti, leijona!” Mies ja talutushihnassa rauhallisesti kulkeva eläin ylittivät suojatietä suuntaamme. Jäimme odottamaan heitä.

-Hieno eläin, sanoin.

-Hieno leijona, LÄYH! sanoi 2-vuotias.

-Kiitos, sanoi mies.

– RÄYH, sanoi leijona.

Mies ei tuijottanut poskeani eikä silmäkulmaani, se katsoi lasta ja hymyili ystävällisesti harottavien, harmaiden harjastensa keskeltä. Miehen tuulitakki oli samanlainen kuin muistin isälläni olleen kauan sitten, silloin kun minä olin pieni, silloin kun isä oli iso ja voittamaton ja suojeli. Miehen haalistuneessa lippalakissa luki repeillein kirjaimin TOSI ON.

Leijonakaan ei tuijottanut poskeani tai silmäkulmaani, se katsoi lasta ja hymyili ystävällisesti harottavien, harmaiden harjastensa keskeltä.

Takaani ilmestyi paikalle toinen mies niin yllättäen, että säpsähdin. Hän oli suunnilleen minun ikäiseni ja pukeutunut farkkuihin ja valkoiseen, hihattomaan T-paitaan, joka paljasti ylävartalon lihakset. Hän pysähtyi ja tuijotti vuorotellen leijonaa ja sitä taluttavaa miestä.

Hän pysäytti katseensa mieheen ja nyrpisti nenäänsä. Sitten hän sanoi: ”Hyi helvetti”. Hän katsoi pitkään leijonaa ja sanoi: ”Hyi HELVETTI.” Hän sylkäisi maahan kohti leijonaa ja sen isäntää.

-Hyi heevetti, sanoi 2-vuotias.

-Ei saa sanoa noin, se on rumaa, minä sanoin.

-Hyvä se on kuule pojan oppia suora puhe pienestä pitäen, sanoi helvettimies ja katsahti minuun.

Sitten hän alkoi tuijottaa. Hän katsoi poskeani ja silmäkulmaani ja hänen suunsa vetäytyi vinoksi.

-Jaa että SELLAISTA rouvallakin kotona…

Helvettimies ei ehtinyt sanoa enempää, kun leijona riuhtaisi itsensä irti isäntänsä otteesta, hyppäsi yhdellä valtavalla loikalla helvettimiehen päälle ja puraisi tältä pään pois.

2-vuotias seurasi leijonan toimia, mutta kyllästyi pian ja kiinnitti huomionsa johonkin mielenkiintoisempaan. Kenties oravaan, lakaisukoneeseen tai tuulen mukana pyörivään paperimyttyyn.

Päänsä menettänyt helvettimies ei kaatunut maahan, vaan jäi törröttämään paikoilleen kuin salaman iskemä puuntynkä. Leijona rouskutteli päätä tyytyväisenä. Leijonan isäntä silitti lemmikkiään hellästi ja sanoi: ”Hyvä poika.” Sitten hän kääntyi minuun päin.

-Pahoittelen, jos näky järkyttää teitä. Tai lasta.

-Ei hätää, en minä kovin vähästä enää säikähdä. Tuskin lapsikaan.

-Luontokappaleet ovat joskus arvaamattomia.

-Ihmiset myös.

Silloin helvettimiehen kaulantyngästä pomppasi jokin ohut, pitkä ja kiemurainen, jonka päässä heilahteli pieni soikio. Ohuen ja kiemuraisen tyvipää oli kiinni kaulantyngässä tai ehkä jossakin syvemmällä.

Leijona, isäntä ja minä tuijotimme soikiota, kunnes sen heilunta loppui ja se pysähtyi roikkumaan miehen rintaa vasten. Huomasimme, että se oli vieterin varassa roikkuva miniatyyripää, pienoismalli miehen alkuperäisestä. Leijona murahti, sen leuat jauhoivat vielä. Isäntä taputteli sitä rauhoittavasti kaulalle.

Pienoispää avasi suunsa ja sanoi: ”No mut itehän muija sitä kerjäsi.” Ääni oli kova ja täynnä halveksuntaa. Leijonan isäntä, leijona ja minä tuijotimme päätä mitään sanomatta. Suu aukeni uudelleen: ”No mut itehän muija sitä kerjäsi.” Ääni oli aavistuksen hiljaisempi, mutta edelleen halveksuva. ”No mut itehän muija sitä kerjäsi. No mut itehän muija sitä kerjäsi. No mut itehän muija sitä kerjäsi…” Ääni laimeni jokaisen toiston myötä, kunnes siitä erottuivat enää viimeisten ässien epävarmat suhahdukset.

Leijonan isäntä katsahti minuun.

-Tarvitseeko kenties apua muuttolaatikoiden pakkaamisessa tai kuljettamisessa? Minulla on vanha Datsuni tallella, ja se kyllä useimmiten kulkee.

-Kiitos mielelläni. Hyvin ystävällistä. Minulla ja lapsella on sellainen määrä omia tavaroita, että Datsun riittää oikein hyvin.

Jätimme helvettimiehen ja lähdimme kävelemään kotia kohti: leijona, isäntä, 2-vuotias kärryissään ja minä. 2-vuotias käänsi huomionsa meihin juuri, kun leijonan kurkusta kuului viimeinen glunks ja sen kaulalla näkyi nielaisun liike. Leijona aukoi tyhjää suutaan kuin vetreyttäen leukojaan ja lipoi sitten huuliaan.

– Katso äiti, leijonalla on ketsuppia naamassa. Ja kädessä. Sen pitää pestä nassu ja tassut.

-No niin onkin, olet oikeassa.

Leijona lipoi suurella kielellään leukansa ja suupielensä puhtaiksi. Sitten se nuolaisi kumpaakin etutassuaan.

-Hyvin tehty, leijona!

2-vuotias hihkui ja taputti käsiään.

-Nyt äiti on hilveän iloinen!

Hymyilin lapselle, ja katsahdin sitten taaksepäin. Helvettimiehen luo oli pysähtynyt nainen, joka piteli miniatyyripäätä kämmenellään ja silitti sitä. Pää näytti nopeasti kasvavan. Viimeisellä vilkaisulla näin, että pää oli jälleen paikoillaan ja mies jatkoi matkaansa samaan suuntaan kuin ennenkin. Nainen tuki häntä kainaloista.

Láng Orsolya illusztrációja


Johanna Suckman (s. 1977) opiskelee avoimessa yliopistossa kirjoittamista ja informaatiotutkimusta. Hän on myös kolmen pienen ja vilkkaan lapsen äiti. Suckman tutkii novelleissaan ihmisten välisiä kohtaamisia ja maailmaa tavoitteenaan lapsenomainen ennakkoluulottomuus sekä mahdollisen ja mahdottoman välisen rajan rikkominen.

Ildikó P. Varga (s. 1977) opettaa suomen kieltä ja kirjallisuutta Babeș—Bolyain yliopistossa Romaniassa.

Hozzászólás

Hozzászólás